Muistatko vielä sen illan vuonna 1975? Helsingin Kulttuuritalon sali oli täynnä savua ja jännitystä. Ilmassa tuntui jotain suurta. Wigwam nousi lavalle ja yleisö tiesi näkevänsä jotain historiallista. Tuo hetki jäi lähtemättömästi monen suomalaisen musiikin ystävän mieleen. Se oli suomalaisen progressiivisen rockin kulta-aikaa. Wigwam ei ollut vain bändi. Se oli ilmiö, joka muutti käsityksemme siitä, mitä suomalainen rock voi olla.
Monet meistä muistavat ajan, jolloin musiikkia kuunneltiin c-kasetilta mökin rauhassa tai radiosta Levyraati-ohjelmaa jännittäen. Wigwamin musiikki vaati keskittymistä. Se ei ollut perinteistä iskelmää tai tanssilavojen humppaa, joita kuultiin juhannuksena tanssilavoilla. Se oli monimutkaista, elokuvallista ja älykästä. Yhtyeen jäsenet, kuten Jukka Gustavson ja Pekka Pohjola, olivat aikansa neroja. He loivat soundin, joka kantoi kauas Suomen rajojen ulkopuolelle. Silti bändin sisällä kupli usein. Luovuus ja suuret persoonat tarkoittivat myös kitkaa.
Kulttuuritalon keikka oli monelle merkki siitä, että Wigwam oli huipullaan. Mutta pinnan alla tilanne oli monimutkainen. Suosio toi mukanaan kovan paineen. Takahuoneiden tunnelma oli usein kaukana siitä harmonisesta musiikista, jota kuulijat saivat nauttia. Jäsenten väliset näkemyserot olivat arkipäivää. Kuitenkin juuri tuo jännite antoi Wigwamin musiikille sen ainutlaatuisen sielun. Se oli musiikkia, jossa yhdistyivät vaara ja kauneus. Moni koki silloin, että elämme suurta murrosta. Kaupungistuminen oli vauhdissa ja vanha maailma väistyi uuden tieltä.
Kun katsomme taaksepäin, huomaamme kuinka harvinainen Wigwamin kaltainen yhtye oli. He eivät kumartaneet ketään. He tekivät juuri sitä musiikkia, jota halusivat. Tämä rohkeus teki heistä tienraivaajia monille myöhemmille suomalaisille rock-yhtyeille. Vaikka Dingo-hysteria tai Manserockin tähtihetket olivat vielä edessä, Wigwam oli se peruskivi, jonka päälle monet rakensivat. Heidän vaikutuksensa tuntuu yhä, kun kuuntelemme vanhoja levyjä uudestaan. Jokainen ääni tuo mieleen muistot kesäilloista ja nuoruuden unelmista.
Se elämä, jota elin silloin, tuntuu välillä kaukaiselta. Mutta kun kuulen Wigwamin soivan, palaan takaisin siihen Kulttuuritalon penkille. Tunnen taas sen saman sähköisen tunnelman. Se on nostalgiaa parhaimmillaan. Se muistuttaa meitä siitä, että suomalainen musiikki on ollut aina täynnä intohimoa ja dramaattisia käänteitä. Emme saa unohtaa näitä hetkiä, sillä ne kertovat tarinaa meistä kaikista. Me olimme siellä, me koimme sen, ja musiikki pysyy kanssamme.
Onko sinulla jokin erityinen muisto, joka nousee mieleen Wigwamin musiikkia kuunnellessa? Ehkä se oli ensimmäinen kerta, kun ostit heidän levynsä Suosikki-lehden arvostelun perusteella? Tai kenties jokin tietty konsertti, joka muutti käsityksesi musiikista pysyvästi? Kerro meille ajatuksesi. On hienoa palata näihin tarinoihin yhdessä vielä kerran.